Talvivaara, talvivaara, talvivaara. Siinä viikon uutiset. Ministerit ramppaavat tiedotusvälineiden edessä esittämässä kauhisteluja, lupailemassa vastuunottoa ja kyselemässä missä on puljun johtaja ja miksei se tule antamaan lausuntoa, ja kun se lopulta tulee, se pyytää ensimmäisenä anteeksi henkisiä kärsimyksiä. Siis tämähän on nimenomaan materiaalisen tason onnettomuus. Vai onko biologia muuttunut jossain vaiheessa henkisen tason olevaiseksi? Kuuluuko koko valtion loukkaantua, jos kaivoksen prosessivesiä pääsee tulvimaan luontoon? Miten se nyt loukkaa koko valtiota henkisesti, vai loukkaako se henkisesti vain lähialueen asujaimistoa? Onko niillä paha mieli irti päässeistä metallisaasteista? En kannata sellaista kaivoslakia, missä mikä tahansa firma saa vain mennä poimimaan mineraaleja omin lupinensa maasta, ilmaiseksi, ja myydä huuhtomansa kullan markkinahintaan välittämättä louhinnan ja malminerottelun maastoon tekemistä jäljistä. Mutta silti, ei vesistöön päässyt mineraali mikään henkinen loukkaus ole. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä.

Sitten oli se uutinen pankkien suunnitelmasta ottaa käyttöön lainakatto. Äkkiä ajatellen tulee mieleen, että onko se minun syyni jos jotkut ovat saaneet  niitä liian suuria lainoja. Enhän minä ole saanut. Nyt minun pitäisi kärsiä siitä kun joku on saanut, siis jos minä nyt menisin lainaa anomaan, ja sanottaisiin että on ensin pakko säästää puolet asunnon hinnasta. No enhän minä ikinä saisi asuntolainaa sitten. Että mitä minä sillä sitten teenkään kun olen jotain huonompaa ainesta varmaan. Ettei pankeilla enää ole varaa semmoisia epävarmoja hankkeita ja kuolevia ihmisiä tukea hyvän hyvyyttään. Että niitä on jo käytetty liikaa hyväksi. Vaikka et se sinä ollut, mutta voi voi. Mistä nyt äkkiä tämä mustavalkoinen ajattelu, laidasta toiseen? Ei kai tuommoiset äkkiliikkeet ole rahamarkkinoille hyväksi? Viime viikolla sai miten paljon vaan, mutta nyt ei enää mitään, jos palkka on keskivertoa pienempi. Jos ihminen reagoisi tuolla tavalla, niin sanottaisiin ettei se ole tasapainoinen. Ihan kuin olisi liikkeellä jotain kummallista hysteriaa ja liioittelua. Joku on sanonut ettei tuommoinen lainanjakelu ole hyvästä, ja keikauttanut veneen toiseen suuntaan. Siitähän voi tulla lama.

Eräs pikku-uutinenkin näkyi maailmalla, nimittäin sellainen, että englantilaiset olivat loukkaantuneet Lidliin, kun olivat ottaneet poronkoipia myyntiartikkeliksi. Lapsilta menee nyt sitten joulu pilalle, jos näkevät niiden mainoksessa poronkoipia, kun poron pitäisi olla joulupukin apulainen. Voi pyhät pussukat. Jos aikuinen ei pysty selittämään lapselle, miksi se itse syö siankinkkua tai naudan lapaa, mutta Lidl ei saisi myydä poronreittä, pitäisi varmaan miettiä kaksi kertaa mikä mättää. Pitäisikö ryhtyä kasvissyöjäksi, jos tulee omantunnonvaivoja. Tai jos se lapsi on jo niin iso että ymmärtää mitä kaupassa myydään, voisiko sille kertoa että teurasporot on erikseen. Tai että aikuisten maailma on täysin tekopyhä, tai ettei joulupukkia ole olemassakaan. Mikä tietenkin loukkaisi suomalaisia alan yrittäjiä, jotka voisivat yrittää saada korvauksia Lidliltä. Hohhoijaa.

Tällaiset asiakkaan loukkaantumiset ovat tietenkin täysin naurettavia. Mutta ihmisten vaatimukset eivät kumma kyllä voi olla hassuja silloinkaan, kun ne ovat oikeasti asiattomia, koska ihmiset ovat asiakkaita. Ihmiset voidaan sitäpaitsi saada esimerkiksi kilpailevan yrityksen taholta vakuuttuneiksi melkein mistä tahansa vähäksi aikaa. Juuri siksi aikaa, kunnes jonkun maine on pilalla. Suomessa esimerkiksi S-ketju voisi tehdä tämän Lidlille, tai Kesko voisi tehdä sen S-ketjun nimissä, jos tykkäisivät salaliitoista.

Minusta on alkanut yhä enemmän tuntua siltä, että nopea tiedonlevitys ja sosiaalinen media ovat aiheuttaneet jotain täysin odottamatonta. Sitä mukaa kun jokaisella on tietokone, mitä vain voi levittää, ja mikä tahansa voi loukata ketä tahansa, mutta loukkaaminen ei olekaan enää se ongelma, vaan loukkaantumisesta ja loukkaantumiseen varautumisesta on tullut vielä suurempi ongelma. Ja mikä pahinta, koko ajattelutapa voi ruveta leviämään niin että koko yhteiskunta muuttuu hysteeriseksi, epäluuloiseksi ja ennalta-arvaamattomaksi kuin morsian.
Ennen naamakirjaakin kuka tahansa pystyi loukkaamaan ketä tahansa, mutta ’uutinen’ ei vain levinnyt yhtä nopeasti, eikä niin monelle kerralla. Ihmisistä on tullut mielipiteille altista massaa, mihin voi heittää kaikenlaisia hysteriansiemeniä, ja aina löytyy potentiaalista kasvualustaa. Jos mitä tahansa voi maalata näyttämään miltä tahansa, tieto, ja yhtä hyvin siis myös valhe,  muuttuu yhä enemmän vallaksi, mikä merkitsee omituisella tavalla vallan painopisteen siirtymistä lehdistölle: väärällä kortilla ostettu käsilaukku voi pudottaa ministerin, ainakin naisministerin. Mutta sosiaalinen media on aina arvaamaton. Kukaan ei voi tietää mitä sinne syötetyistä siemenistä lopulta itää. Ihmisten verkostot möyrivät omia teitään, voiko niitä hallita? Asioista yritetään päästä ’maksamalla korvauksia henkisistä kärsimyksistä’, jotta möly saataisiin hallintaan. Mutta kumpi on lopulta pahempaa saastetta, möly vai mineraalit?