Katselin eilen Maarit Tastulan ohjelmaa jossa haastateltavana oli mies, joka oli parikymppisenä ollut alkoholisti ja istunut jostain rötöksistä vankilassa, ja viimeisen kerran vapautunut vuonna 1979, ja joka oli sen jälkeen lukenut itsensä lääkäriksi, ja nyt hänellä oli yksityisvastaanotto, ja oli kirjoittanut kirjan elämästään. Minkä takia minulle tuli ensimmäisenä mieleen, että silloin sellainen varmaan vielä onnistui? Olisiko mahdollista, että maailma olisi ollut jollain tavalla vapaampi siihen aikaan kuin nyt? Mies tekee kuin Amerikassa, vapautuu vankilasta ja rakentaa itselleen haluamansa elämän. Mutta miksi se ei muka enää kävisi päinsä?

En ole oikeasti ihan varma, mutta minulle on tullut tunne, että nykyään ihmisistä kerätään jo liikaa tietoa – tai sitten uusmoralismi on mennyt jo tarpeettoman pitkälle, pitää olla onnistuja heti hiekkalaatikolta asti. Jo kymmenen vuotta sitten sanottiin, että jos oli mokannut jollain lailla, niin sitten ei voinut enää hakea Nokialta töitä. Tällä hetkellä ihmisestä voisi kerätä aivan kaiken tiedon, täysin irrelevantteja yksityiskohtia myöten. Ja, kuten pelkään, myydä sitä eteenpäin kenelle tahansa joka maksaa. Ja isot työnantajat maksavat, saadakseen tietoa työnhakijoista. Yhdessä vaiheessa oli puhetta myös oppilaaksi ottamisen rajoittamisesta tietyissä tapauksissa, esimerkiksi jos olisi tuomittu väkivaltarikoksista niin rajoitettaisiin hoitoalalle pääsyssä. Tavallaan kuulostaa perustellulta, mutta ei sitten kuitenkaan jos ajattelee periaatetta – joku ihminen voisi ihan oikeasti muuttua. Joskus pelkkä juorukin voi pilata jonkun maineen, rikosrekisteristä nyt puhumattakaan. Miten voi selittää juorulehdille oikeasti muuttuneensa? Tai entä jos totuudesta on esillä vain toinen puoli? Joskus puolitotuus voi olla pahempi kuin valhe. Valokuva, jossa nostat kätesi veljeäsi vastaan, mutta ei sitä edeltävää kuvaa, missä veli ensin hyökkäsi, esimerkiksi. Puolitotuushan on sekin dataa.
 
Se, että kaikki yksittäistä ihmistä koskeva tieto olisi tarvittaessa nykyään saatavilla, alkaa muistuttaa tavallaan jonkinlaista jumalallista ominaisuutta. Ei kenenkään elämä, ja sitä koskevat tiedot, pidä olla missään muualla kuin omatunnon tai jumalan tai sen viimeisen kirjanpitäjän, mihin nyt itsekukin haluaa uskoa, saatavilla. Jos nimittäin kaikki mahdollinen yksilöä koskeva tieto on ihmisten saatavilla, siitä ei voi kukaan ottaa mitään vastuuta. On tiedot tapahtumista, mutta ei ole mitään anteeksiantoa. Tietokone muistaa, mutta ei ota huomioon sovittelun mahdollisuutta. Tietojen yksityiskohtainen ja yksilökohtainen tallentaminen ilman jumalallista anteeksiantoa on siis helvetti. Kun emme voi tietää, mitä kukakin on saanut, tai tulee tulevaisuudessa mahdollisesti saamaan anteeksi, ei meillä ole oikeutta säilyttää yksityiskohtaista dataa kenenkään elämänkulusta mitään tarkoitusta varten.

Tai sitten on opittava antamaan anteeksi, niin perinpohjaisesti, että mikään ei estä palkkaamasta töihin henkilöä, josta on tallennettu joskus johonkin jotakin, joka saattaisi vaikuttaa työn saantiin. Toisin sanoen, ihmiskunnan olisi pitänyt oppia antamaan anteeksi, ennen kuin se oli valmis tällaisiin tietoteknisiin harppauksiin. Järki on kasvanut suuremmaksi kuin sydän.
 
Nykyaikaisesta tiedonkeruusta olisi helppo vetää yhtäläisyysmerkki toiseen tämän päivän ilmiöön, missä ihmiset ovat alkaneet vetää toisiaan oikeuteen, kun heitä on käytetty jollain lailla kirjojen tai taiteen materiaalina, ja ovat kokeneet sen loukkaavana, mutta kyseessä ei ole sama ilmiö; yksittäinen taiteilija motiiveineen on eri asia kuin useiden ihmisten tietoja keräävä, varastoiva ja mahdollisesti myyvä laitos, ensinnäkin, koska yksittäisellä taiteilijalla on omatunto, joka tietyllä salaperäisellä, ehkä sielullisella tavalla, takaa aiheuttamansa vahingot, jotka muutenkin ovat huonosti rahalla mitattavissa, ja toiseksikin, koska taiteilijan pääasiallinen motiivi ei viime kädessä kuitenkaan ole raha, ja harvoin muuten tarkoituksellinen loukkaaminenkaan, silloinkaan kun teos on tarkoitus laittaa myyntiin.