En viitsi pitää tavoitteena pläjäyttää tänne joka päivä jotain mukaälykästä, jos ei siltä tunnu. Muutenkin on kiva olla joskus hiljaa ja yrittää keskittyä siihen kirjoittamisen yrittämiseen. En tiedä pitäisikö yrittää vääntää väkisin aihetta jollekin romaanin tapaiselle, vai skannata olisko kovalevyn kätköissä jokunen novelli, ja yrittää tehdä lisää niitä. Ei se lajina sen helpompi ole, mutta sopii ehkä näin lyhytjänteiselle ihmiselle  paremmin.

Runot on siitä kummallisia, että vaikka olen monta kertaa todennut että tässä nämä nyt varmaan oli, tämän parempaan en enää pysty, niin silti niitä voi aina syntyä lisää. Ja kun tykkään sanoilla leikkimisestä, niin joskus kun alkaa leikkiä sanoilla niin oudosti se, miten sanoo tuleekin ensin, ennen kuin se, mitä sanoo. Siis niin että se sanottava jotenkin alitajuisesti vaan hahmottuu siihen. Joskus joku hyvä runo tulee melkein heti valmiiksi, mutta joskus jos en ole varma onko joku hyvä, jätän sen vähäksi aikaa ja tarkistan myöhemmin voisko sitä parannella jotenkin. Ja joskus niitä tosiaan voi. Joskus joku lyhyt haikumainen pökäle voi tulla ihan itsestään valmiina, mutta runomitasta en ole pätkääkään kiinnostunut, että montako tavua jossain on ja niin edespäin.

Luulen, että on oikeasti olemassa ihmisiä, jotka luulevat, että tyylin rikkominen tarkoittaa sitä, että on ensin tunnettava tarkasti kaikki säännöt, ja sitten tarkoituksella tehtävä siihen ne poikkeamat, niin että runo olisi hyvä. Ja kissan villat. Runosta näkee kyllä onko se hyvä, tai siis sen kuulee korvalla, jos kuulee, eikä semmoista kuulemista ole mitään järkeä opetella erikseen, ellei nyt sitten ole aivan täysi puukorva. Ja kyllä minäkin osaisin kirjoittaa jambissa ja anapestissa ja trokeessa mutta kun se on yhtä tylsää kuin jos olisi pakko opetella ensin säveltämään barokkimusiikkia, ennen kuin voisi saada hyväksyntää pop-muusikkona. Tämmöisiä ajattelin, kun lainasin pari vuotta sitten runousopin kirjoja, tarkoituksella hakea yliopistoon kirjallisuutta lukemaan. Ihan kuin olisi ollut pakko syödä kylmää puuroa, vaikka lämmintäkin olisi ollut suoraan lautasella. Että voisivat minun puolestani museoida semmoiset jo-jou-tui-ar-mas-aika -oppaat ilman sen kummempia pähkäilyjä. Alitajuisten viestien tulkitsemisohjeet näyttivät  h i e m a n  paremmilta, mutta aivan liian kömpelöiltä nekin. Mielikuvaa kalastajansaappailla akvaariossa kahlaavasta tutkijasta oli vaikea välttää. Mutta ymmärrän kuitenkin paremmin tämän tulkinnan opettelun kuin keinotekoisen tahtimäärittelyn. Sitä paitsi, jotkut runot ovat enemmän äänteellisiä kuin rytmillisiä.

Jossain, en muista missä, näin sellaisen tiedon että kustantamot julkaisevat runoja todella vähän, eikä se varmaan johdu siitä, ettei ketään kiinnostaisi niitä kirjoittaa. Kustantamot eivät julkaise, kun eivät usko niiden menevän kaupaksi. Tämä on semmoinen myyntiartikkeli, minkä menekistä on ihan turha tehdä mitään markkinatutkimusta muutenkaan, koska jos keskivertoihmiseltä kysytään, ei sitä kiinnosta johonkin runouteen sijoittaa. On olemassa tietty määrä ihmisiä jotka niitä lukevat, ja loput eivät lue. Ja sunnuntain Hesarin artikkelin mukaan ihmiset lukevat tällä hetkellä jotain fifty shadesia. Sain sen käsityksen, että se on pornoa. Että ihmiset lukevat pornokirjoja työmatkalla. Minkä ihmeen takia. Ja minkä ihmeen takia pitäisi lukea oppikirjasta jotain jou-tui-ar-mas-ai-ka -tyylistä lörinää, kun kustantamot luottavat pornoon. Itse en kehtaisi lukea pornokirjaa bussissa, vaikka kansi ei olisi edes näkyvillä. Se kyllä johtuu siitä, että minä luulen että minulla on läpinäkyvä pää, mutta ei siitä tässä sen enempää. Ainakin tuli selväksi, mikä on in. Ja se ei taida olla siis runot. Mutta minä jatkan valitsemallani tiellä.