Talvivaara, talvivaara, talvivaara. Siinä viikon uutiset. Ministerit ramppaavat tiedotusvälineiden edessä esittämässä kauhisteluja, lupailemassa vastuunottoa ja kyselemässä missä on puljun johtaja ja miksei se tule antamaan lausuntoa, ja kun se lopulta tulee, se pyytää ensimmäisenä anteeksi henkisiä kärsimyksiä. Siis tämähän on nimenomaan materiaalisen tason onnettomuus. Vai onko biologia muuttunut jossain vaiheessa henkisen tason olevaiseksi? Kuuluuko koko valtion loukkaantua, jos kaivoksen prosessivesiä pääsee tulvimaan luontoon? Miten se nyt loukkaa koko valtiota henkisesti, vai loukkaako se henkisesti vain lähialueen asujaimistoa? Onko niillä paha mieli irti päässeistä metallisaasteista? En kannata sellaista kaivoslakia, missä mikä tahansa firma saa vain mennä poimimaan mineraaleja omin lupinensa maasta, ilmaiseksi, ja myydä huuhtomansa kullan markkinahintaan välittämättä louhinnan ja malminerottelun maastoon tekemistä jäljistä. Mutta silti, ei vesistöön päässyt mineraali mikään henkinen loukkaus ole. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä.

Sitten oli se uutinen pankkien suunnitelmasta ottaa käyttöön lainakatto. Äkkiä ajatellen tulee mieleen, että onko se minun syyni jos jotkut ovat saaneet  niitä liian suuria lainoja. Enhän minä ole saanut. Nyt minun pitäisi kärsiä siitä kun joku on saanut, siis jos minä nyt menisin lainaa anomaan, ja sanottaisiin että on ensin pakko säästää puolet asunnon hinnasta. No enhän minä ikinä saisi asuntolainaa sitten. Että mitä minä sillä sitten teenkään kun olen jotain huonompaa ainesta varmaan. Ettei pankeilla enää ole varaa semmoisia epävarmoja hankkeita ja kuolevia ihmisiä tukea hyvän hyvyyttään. Että niitä on jo käytetty liikaa hyväksi. Vaikka et se sinä ollut, mutta voi voi. Mistä nyt äkkiä tämä mustavalkoinen ajattelu, laidasta toiseen? Ei kai tuommoiset äkkiliikkeet ole rahamarkkinoille hyväksi? Viime viikolla sai miten paljon vaan, mutta nyt ei enää mitään, jos palkka on keskivertoa pienempi. Jos ihminen reagoisi tuolla tavalla, niin sanottaisiin ettei se ole tasapainoinen. Ihan kuin olisi liikkeellä jotain kummallista hysteriaa ja liioittelua. Joku on sanonut ettei tuommoinen lainanjakelu ole hyvästä, ja keikauttanut veneen toiseen suuntaan. Siitähän voi tulla lama.

Eräs pikku-uutinenkin näkyi maailmalla, nimittäin sellainen, että englantilaiset olivat loukkaantuneet Lidliin, kun olivat ottaneet poronkoipia myyntiartikkeliksi. Lapsilta menee nyt sitten joulu pilalle, jos näkevät niiden mainoksessa poronkoipia, kun poron pitäisi olla joulupukin apulainen. Voi pyhät pussukat. Jos aikuinen ei pysty selittämään lapselle, miksi se itse syö siankinkkua tai naudan lapaa, mutta Lidl ei saisi myydä poronreittä, pitäisi varmaan miettiä kaksi kertaa mikä mättää. Pitäisikö ryhtyä kasvissyöjäksi, jos tulee omantunnonvaivoja. Tai jos se lapsi on jo niin iso että ymmärtää mitä kaupassa myydään, voisiko sille kertoa että teurasporot on erikseen. Tai että aikuisten maailma on täysin tekopyhä, tai ettei joulupukkia ole olemassakaan. Mikä tietenkin loukkaisi suomalaisia alan yrittäjiä, jotka voisivat yrittää saada korvauksia Lidliltä. Hohhoijaa.

Tällaiset asiakkaan loukkaantumiset ovat tietenkin täysin naurettavia. Mutta ihmisten vaatimukset eivät kumma kyllä voi olla hassuja silloinkaan, kun ne ovat oikeasti asiattomia, koska ihmiset ovat asiakkaita. Ihmiset voidaan sitäpaitsi saada esimerkiksi kilpailevan yrityksen taholta vakuuttuneiksi melkein mistä tahansa vähäksi aikaa. Juuri siksi aikaa, kunnes jonkun maine on pilalla. Suomessa esimerkiksi S-ketju voisi tehdä tämän Lidlille, tai Kesko voisi tehdä sen S-ketjun nimissä, jos tykkäisivät salaliitoista.

Minusta on alkanut yhä enemmän tuntua siltä, että nopea tiedonlevitys ja sosiaalinen media ovat aiheuttaneet jotain täysin odottamatonta. Sitä mukaa kun jokaisella on tietokone, mitä vain voi levittää, ja mikä tahansa voi loukata ketä tahansa, mutta loukkaaminen ei olekaan enää se ongelma, vaan loukkaantumisesta ja loukkaantumiseen varautumisesta on tullut vielä suurempi ongelma. Ja mikä pahinta, koko ajattelutapa voi ruveta leviämään niin että koko yhteiskunta muuttuu hysteeriseksi, epäluuloiseksi ja ennalta-arvaamattomaksi kuin morsian.
Ennen naamakirjaakin kuka tahansa pystyi loukkaamaan ketä tahansa, mutta ’uutinen’ ei vain levinnyt yhtä nopeasti, eikä niin monelle kerralla. Ihmisistä on tullut mielipiteille altista massaa, mihin voi heittää kaikenlaisia hysteriansiemeniä, ja aina löytyy potentiaalista kasvualustaa. Jos mitä tahansa voi maalata näyttämään miltä tahansa, tieto, ja yhtä hyvin siis myös valhe,  muuttuu yhä enemmän vallaksi, mikä merkitsee omituisella tavalla vallan painopisteen siirtymistä lehdistölle: väärällä kortilla ostettu käsilaukku voi pudottaa ministerin, ainakin naisministerin. Mutta sosiaalinen media on aina arvaamaton. Kukaan ei voi tietää mitä sinne syötetyistä siemenistä lopulta itää. Ihmisten verkostot möyrivät omia teitään, voiko niitä hallita? Asioista yritetään päästä ’maksamalla korvauksia henkisistä kärsimyksistä’, jotta möly saataisiin hallintaan. Mutta kumpi on lopulta pahempaa saastetta, möly vai mineraalit?
 

 
Aika peilautuu jonkin verran kulloinkin käytettävissä olevista sanoista. Keräsin muutaman sellaisen joita tällä hetkellä näkyy vilisevän, joihin ei niin usein törmännyt viisi tai kymmenen vuotta sitten, ihan vaan koska sanat ovat hauskoja. Ehkä noita muita voisi sanoa uudissanoiksi, mutta kaksi on lainasanoja, eli suoria käännöksiä, mutta otin ne mukaan koska niitä jostain syystä vilkkuu siellä sun täällä.
 
Ensimmäiseksi valitsin sellaisen jota tällä hetkellä erityisesti poliitikot käyttävät etääntyäkseen hiukan kansasta, mikä nyt sinänsä on tuttua kauraa jo 80-luvulta. En ole voinut olla huomaamatta paljon esillä olleiden ministerien tyyliä (ei, EN tarkoita mitään tiettyä ministeriä; sitäpaitsi ne kaikki käyttävät tätä sanaa heti ministeriksi päästyänsä), kun he ilmeisesti tavoitteista puhuessaan käyttävät sanaa tahtotila. Minkä takia pitää sanoa tahtotila, jos tarkoittaa että tavoite? Mitä vikaa on tavoitteessa? Kun sanoo tahtotila, pitäisi tulla muka tunnelma jostain paremmasta tulevaisuudesta. Mikä on puolueenne tahtotila tässä asiassa? Miksi se on muka hienompaa kuin tavoite? Luvataanko tässä enemmän kuin vain tavallisia tavoitteita? Yritetäänkö tässä sanan varjolla ujuttaa jotain salakähmäistä äänestäjien, kansalaisten, potentiaalisesti sanasokeiden ohi jotain kuin simsalabim uuden sanan selän takana? Tahtotilasta tulee itselleni mieleen jotain hoitotestamentin tapaista. On kuin ministerit haluaisivat tehdä jonkinlaisen lopullisen ratkaisun mihin ei sitten enää tarvitse puuttua. Köyhät yhteen pakettiin ja naru päälle.
 
Seuraava sanavalintani on etälamautin, ihan vaan siksi että kun sen ensimmäistä kertaa näin, mietin että mikä helvetti se tämä on. Siis sehän on jotain mitä on tähän asti käytetty villieläinten taltuttamiseen luonnonpuistoissa, kuljetusta varten, jos niillä on vaikkapa hammas kipeä. Ei, älkää kertoko minulle että näitä käytettäisiin ihmisiin. En halua kuulla mitä se tarkoittaa muualla kuin eläintarhassa, enkä sitä, miksi sana on ollut esillä muualla kuin eläintarhasta puhuttaessa.
 
Kontaminaatio on lainasana, sen voi suoraan kääntää ja heti tietää mitä se tarkoittaa. Mutta miksi on otettu käyttöön lainasana, vaikka suomalainen versiokin olisi saatavilla? Itse käytän lainasanoja silloin, kun suomenkielinen vastine on jostain syystä liian kulunut haluamaani tarkoitukseen, tai jos se muuten jostain syystä siinä asiayhteydessä vaikuttaisi lattealta taikka kömpelöltä. Kuitenkin, jos olisin kirjoittamassa saastumisesta, käyttäisin varmaan ihan suomea siinä. Kuulostaahan se heti kammottavammalta jos ilmoittaa jonkun alueen kontaminoituneen vaikkapa säteilyn takia, mutta on se vähän haetun tuntuista.
 
Sama kuluneisuuden välttely varmaan pätee myös kontekstin käytössä. Tietty sosiaalinen tai kulttuurellinen ympäristö tai jotkin olosuhteet voivat toimia jonkin asian kontekstina. Tässä kontekstissa jokin asia on erilainen kuin jsosain toisessa; siis konteksti on ennen kaikkea asiayhteys. Tämän sanan yleistyminen voi viitata siihen, että nykyajalle on tyypillistä, että asiat saavat erilaisia merkityksiä eri ympäristöissä; että maailmasta on tullut jollain tavalla paljon dynaamisempi kuin ennen. Joskus asiat saavat merkityksensä tavallaan vasta tietyn kontekstin kautta.
 
Voimaannuttavan pitäisi varmaan luoda vaikutelma jostain sellaisesta mikä antaa voimaa, mutta itselle tulee joka kerta päinvastainen ajatus. Puhutaan synnytyskokemuksista ja ehkä jostain sosiaalityöstä, mutta minusta ainakin synnytys on vain vienyt niitä voimia. Onkohan minulla väärä asenne, vai onko sanaa alettu käyttää piireissä, joissa epäonnistumisen mahdollisuuttakaan ei ole otettu huomioon? Missä kaikki on niin suurta kasvavaa onnea ettei sinne varjot mahdu. Jotain senkaltaista tulee mieleen tästä.  
 
Kulminoitua tarkoittaa sitä, että jokin asia menee äärimmäisyyteen tai sellaiseen pisteeseen, missä se on umpikujassa. Mutta miksi sitä nyt käytetään? Onko tullut tavaksi viedä asiat niin pitkälle kuin mahdollista, kunnes peruminen on myöhäistä tai kunnes ollaan ainakin pahanlaatuisessa kriisissä? Ihmisten välinen tilanne voi kulminoitua edettyään ensin huonoon suuntaan, mutta miksei sitä ajoissa ole sitten analysoitu ja asioihin puututtu? Tappelu tästä tulee mieleen suomeksi sanottuna. Ensin on sanaharkka, sitten se kulminoituu parvekkeella siihen että joku heitetään alas. Onkohan elämässä nykyään liikaa vauhtia?
 
Puhuttaa on semmoinen sana mitä käytetään tällä hetkellä minun mielestä väärin. Ennen sanottiin, että poliisi puhutti poikia, kun jossain oli tehty ilkitöitä. Nyt taas lehdistö käyttää sitä lööpeissä niin että joku ilmiö tai tapahtuma muka puhuttaa ihmisiä, mutta se pitäisi sanoa niin että se asia puhututtaa, eikä puhuta. Esimerkiksi, eutanasia puhuttaa. Ehei, eutanasia ei puhuta. Se puhututtaa.
 

 
Eilen, kun yritin keskittyä johonkin muuhun, telkkarissa oli ylen kanava päällä ja siinä vilahti joku joka puhui työvoimatoimistoista, enkä voi linkata nyt mihinkään, kun en semmoista uutista taikka ohjelmaa ylen sivulta löytänyt, mutta sen verran kuulin, että joku mies se oli työvoimatoimistosta ja se sanoi että joku voi ihmetellä kun ihmiset jonottaa ja näkee kun virkailijat on siellä kopeissaan töissä eikä niillä ole aikaa ottaa vastaan, ja vielä jotain sentapaista että ihmisten pitäisi oikeastaan osata toimia internetin kautta, paljon enemmän kuin tällä hetkellä, ja minulle jäi sellainen tunne, että se mies puhui hiukan vaivaantuneesti, niinkuin sille olisi ohjeistettu tietenkin jostain vähän ylemmältä taholta että mihin suuntaan pitää puhua, ja en ollut ihan varma siitä että se mies oli oikeasti itse sitä mieltä että niin se kuuluisi mennä, mutta sen nyt vaan piti niin sanoa, että suunnitelmissa on, että siis rankalla kädellä tullaan vähentämään ihmisten mahdollisuuksia päästä henkilökohtaisesti tapaamaan virkailijoita jos työttömäksi sattuvat jäämään. Toivottavasti se tarkoitti sitä, että vähennetään niitä jatkotapaamisia, ettei sentään alkukartoituksia ja suunnitelmia koskenut.
 
Oli miten oli, minut se pisti miettimään että mitä se käytännössä tarkoittaa, että sitä virkailijaa on sitten hankalampi tavoittaa henkilökohtaisesti. No niin, eihän siitä mitään tule. Vaikka kaikki osaavat käyttää tietokonetta, etsiä töitä sieltä internetistä, kirjautua pankkitunnuksilla työvoimatoimiston asiakkaaksi, syöttää omat tietonsa rekisteriin ja vaikka kirjoittaa oman työnhakusuunnitelmankin, niin ei siinäkään ole vielä kaikki. Ihmiset eivät voi syöttää itse tietoja omista koulu- ja työtodistuksista sinne systeemiin, ennen kuin jokaikinen kouluttaja, kurssittaja ja työnantaja pystyy kirjaamaan ne suoraan työkkärin verkkoon ilman paperille allekirjoitettuja todistuksia. Ei, älkää edes ajatelko. On parempi, että aikuiset ihmiset kävelevät kuin pahaiset kakarat, työnantajan tai kouluttajan kuittaama liplappu kädessä, ottavat jonotusnumeron ja menevät koppiin juttelemaan. Koska vaihtoehto on vielä huonompi. Silloin kaikki pitäisi tehdä itse. Jos minä esimerkiksi tekisin kaiken itse, en kuitenkaan voisi antaa itselleni puoltavaa lausuntoa varten jollekin kurssille pääsyä varten, mikä on virkailijan harkintaa vaativa asia, asia jota kone ei voi tehdä, koska sillä ei ole harkintaa. Tekoälyä ei ole keksitty. Ja vaikka olisikin, ei se tähän soveltuisi. Jos minun on pakko mennä yliopistoon opiskelemaan filosofiaa, tietotekniikkaa tai molempia saadakseni tähän vedenpitävät perusteet, menen. Tai etsin jonkun joka on jo opiskellut, ja puhun sen pyörryksiin.
 
Itse kirjoitettu työnhakusuunnitelmakin on vähän kiikun kaakun. Voisinhan minä satuilla sinne sitä sun tätä, mutta olisiko se realistista, jos kukaan ei olisi siinä vastaväittelijänä pöydän takana. Ja toisinpäin, saisinko edes mahdollisuuksia edetä mitenkään, vaikka haluaisin, ellei kukaan minua tukisi? Syöttäisin vaan koneeseen tiedot että opinnot jäi kesken aikanaan ja kone sylkäisisi, että teillä on loistava tulevaisuus nee_e_inä, niin kuin vanhassa Pekka Puupääfilmissä. Miten sitten vakuuttaisin että ei, en minä sovellu lehtimieheksi, tai rahtariksi, tai siivoojaksi, kukaan meidän suvussa ei ole ollut siivooja, ei edes edellisessä elämässä, ja jos roska tippuu lattialle lapsetkaan ei osaa niitä sieltä poimia, ei mitään taipumuksia ole. Ei, en minä voi tämmöistä kannattaa.
 
Sitten vielä sekin että se asiakas ei todellakaan ymmärrä, saatikka pysty olemaan jyvällä kaikista muutoksista mitä työvoimapoliittisiin päätöksiin voi tulla. Tilanne on siis se, että siellä on tosiaankin lakipykäliä, jotka koskevat sitä asiakasta, mutta joista kaikista sen ei voida olettaa pystyvän pysymään ajantasalla ilman kohtuuttoman vaivan näkemistä. Se asiakas siis tarvitsee jonkun apua lakiviidakosta selviytymiseen. On kätevää, että jotkut virkailijat ovat töissä sitä varten, että he pysyvät ajantasalla näiden lakien muuttuessa, voidakseen kertoa asiakkaille, miten nämä lait heitä koskevat ja mitä heidän kannattaa tai ei kannata tehdä tulevaisuutta tai tätä hetkeä ajatellen. He ovat siellä sitä asiakasta varten, eivät vain tietojen päivittämistä varten. Vaikka kaikki tieto olisi miten siellä koneella, vaatii ammattitaitoa kaivaa kutakin tapausta koskeva tieto nopeasti esille ja soveltaa sitä oikeaan tilanteeseen. Sitä ammattitaitoa ei voi ulkoistaa siis internetille noin vain, ei myöskään itse asiakkaan pääkoppaan yhdellä naksautuksella.
Muuten käy niin, ettei asiakas todellakaan tiedä miten käy, miksi käy ja mitä pitää tehdä. Ollaan siis ihan perkeleen hukassa. Yhtä hukassa kuin pikkulapsi, joka ei tiedä miksi joku asia tehdään tietyllä tavalla, eikä kukaan kerro miten se pitäisi tehdä. Lapsi tuntee ehkä pari kirjainta, ja on kuviteltu että se osaa myös lukea. Mutta vaikka osaisikin lukea, ei välttämättä tiedä mitä joku teksti tarkoittaa tai koskeeko se häntä. Jos yhteiskunta kohtelisi jäseniään näin, se olisi hiukan sama kuin jos vanhempia ei kiinnostaisi saavatko lapset ruokaa ja mistä. Kuka sanoisi yhteiskunnalle, että kyllä kannattaa paitsi kannustaa lapsia siihen työntekoon, myös kertoa heille mitä kaikkea heidän kannattaa tehdä sitä työtä saadakseen, ja mitä tehdä väliaikaisesti jos työnsaanti ei onnistu heti paikalla. Ei vain niin että mitäs et opiskellut. Tämähän on ei-menetelmä; entäs jos lähdettäisiin liikkeelle kyllä-menetelmällä? Ahaa, sinä osaat tai haluat oppia tekemään tätä, katsotaas miten sinne pääsee.
 
Tieto ei ole siis ainoastaan leipätekstiä tai linkkejä tai jotain mitä purkista kaadetaan asiakkaiden päähän, josta se edelleen automaattisesti osaa eteenpäin, koska ihminen ei ole koneen osa.


(kuva: elokuvasta THX 1138)

Tämä yllä mainittu on voimassa niin kauan, kuin työvoimapoliittiset päätökset kirjataan lakiin, ja on työelämää koskevat lait, ja on Kelan päätökset ja on työttömyyskassojen päätökset ja eläkevakuutus- ja sairausvakuutuspäätökset ja niin edelleen, eli kun näitä lakeja tulee useista eri suunnista: valtion taholta ja maksajien taholta, eivätkä nämä tahot toimi sulavasti yhdessä ilman tilanteita joissa toisinaan ilman kenenkään yksittäistä möhläystä joku ihminen saattaa todellakin pudota pykälien väliin ilman omaa syytä.
Sitten jos keksittäisiin kansalaispalkka, poistettaisiin eri maksukanavat ja menetelmät ja uudistettaisiin koko lakihökötys, voitaisiin virkailijoita vähentää, mutta vasta sitten. Koska ennen sitä virkailijoiden vähentäminen olisi ihmisten heitteille jättämistä..
 

 

Internetin juttu on siinä, että se on a) kaikille ja b) ilmainen (paitsi tietysti verkkoyhteydet). Heti kun puhutaan jostain verkosta, joka on jollain lailla rajoitettu, se ei ole enää internet. Se on silloin intranet, tai suljettu verkko, tai mikälie, mutta se ei ole sitten sama kuin internet, eikä sitä voi kutsua internetiksi. Sen takia on niin tärkeää, että nämä kaksi internetin edellytystä säilyvät no matter what. Sen takia mikään tekosyy rajoittaa internettiä ei käy, ei tekijänoikeuskysymykset, ei tietojen turvaaminen, ei sensuuri uskonnollisista tai muista aatteellisista syistä, ei rahan ansaitseminen eikä rahan ansaitsemisen estäminen. Tekijänoikeus on samalla tavalla yhtä pyhä asia, mutta nämä kaksi, internet ja tekijänoikeudet, eivät olekaan vaihtoehtoja. Ne voivat olla molemmat omalla tavallaan pyhiä yhtä aikaa ja toisiaan loukkaamatta. Tekijänoikeuksien puolustamista ei voi käyttää tekosyynä internetin periaatteiden murentamiseen. Nuo oikeudet on oltava joka tapauksessa muutenkin voimassa.
 
Monet käyttävät kuitenkin internetissä maksullisia palveluita, esimerkiksi sähköpostia, valokuva-albumia, blogia tai muuta sivustoa, josta sivun ylläpito ottaa kuukausittain tai vuosittain maksua, jotta palvelun saisi ilman mainoksia käyttöönsä, muussa tapauksessa käyttöä ’häiritsevät’ erilaiset bannerit sivujen reunoilla. On toki vielä ilmaisiakin sivuja ilman mainoksia, onneksi.
’Naamakirja’ on ollut toistaiseksi ilmainen, mutta pari vuotta siinäkin on jo pyörinyt mainoksia. Oikeastaan sitä ei ensin pahemmin edes huomannut, mutta sitten yhtäkkiä mainokset alkoivat heijastella enemmän käyttäjän omia ostotottumuksia. Ehkä jossain vaiheessa tulee samantyyppinen optio kuin Hotmailissa, missä mainokset saa pois kuukausimaksulla.
Toisaalta jotkut ovat valmiita tarjoamaan bloginsa mainosalustaksi pientä korvausta vastaan, en kyllä usko että sillä rikastuisi edes niin paljon kuin tyhjiä pulloja keräämällä, mutta kuitenkin. Jos mainonta ei sivunreunassa häiritse niin mikäs siinä. Enemmän ottaisi päästä niin päin, että joku omakeksimä sanonta tms. olisi sujautettu samantien johonkin isompaan bussipysäkkiplakaattiin ilman lupaa. Semmoisesta tulisi aika brainfuck tunnelma. Tässäkin kaikki riippuu taas siitä että miten isosta mainoksesta on kysymys. Pitäisikin olla tarkkana siitä että mistä oikein puihutaan, kun puhutaan mainonnan sallimisesta. Naamakirja vie henkilökohtaisia asioita, pienen ihmisen ostoksia, banneriin. Seuraava kysymys kuuluu: mikä on mainoksen levikki? Näkyykö se vain minun ’seinälläni’, vai missä? Ja vielä: ehkä se nyt ei ole niin salaisuus että minkälaisen juuston, sängyn, patjan tai kengät ostin, mutta jos ne kaikki tiedot on jollain ja ja... mitähän vielä? Jos mainonta muuttuisi joskus kolmiulotteiseksi, tai siihen lisättäisiin haju, ympäröisikö minua ihan ikioma atmosfääri, virtuaalikupla ulkona liikkuessani? Kun se kerran on jo netissä mahdollista. Näkisin ulkona vain itselle jo ennestään tuttuja asioita ja kuvia tavaroista joita olen ostanut. Ei helvetti! Pääsisikö semmoisesta kuplasta edes lapiolla kaivamalla ulos? Kuumailmapallolla?
 
’Naamakirjasta’ vielä sen verran, että kaikkihan tietää jotka siellä on, että kun siellä jotain julkaisee ja jos ei sitä sen kummemmin määrittele sitä asiansa levikkiä, niin sepä sinun puolestasi losauttaa sen asian parhaaksi ohjelmoimallaan tavalla juuri niiden pärstien saataville joiden kanssa olet viimeksi ollut tekemisissä. Ja jos sinulla on vähemmän kavereita tai tykkäämisiä kuin muilla, tietysti sinun julkaisusi näkyvyys on rajoitetumpi kuin jonkun suositun tyypin. Nyt tästä seuraa tietysti heti pari asiaa. Ensinnäkin, ihmiset alkavat haalia lisää samantekeviä tuttavia sinne naamakirjaan. Tämän jatkoseuraamukset voi jokainen kuvitella: Mikä tahansa pikkuasia voi lähteä leviämään kuin rasvatahra, ja niin edelleen. Toiseksikin, se itsekseenhöpöttelijä, jolla oli vain pari nuukahtanutta kaveria siellä, haluaa ehkä sanoa kuitenkin jotain joskus niin että muutkin näkevät. Nyt sen on ehkä käytettävä julkaisen kaikille –nappia, kun muutenhan kukaan ei näe mitä se haluaa sanoa. Mutta julkaisen kaikille sisältää taas pienen sivuvaikutuksen. Sen näkevät sitten ihan kaikki. Siis myös potentiaaliset viholliset. Ja mainostajat. Vaikka nehän nyt näkevät jo salaisimmat sopukatkin, kuten jo taisi tulla ilmi. Jollet nosta palkkaasi käteisellä ja osta ruokiasi Lidlistä. Oli miten oli, jos nyt joku haluaisi enemmän näkyvyyttä kuin mihin hän kavereidensa määrän tai laadun puolesta olisi niin sanotusti oikeutettu, jos hän haluaisi jotain vähän kuuluvammin sanoa, on siihen yksi järkevä ratkaisu, ja senhän tämä poikanen, tämä Zuckerberg, onkin jo keksinyt: aletaan myydä sitä näkyvyyttä. Tämä ei siis tarkoita sitä, että no niin, internetistä on nyt tulossa maksullinen, voi ei. Mutta mutta.. kyllä tämä kuitenkin nyt kontrolloimiselta haiskahtaa taas. Jos jotkut voivat ostaa näkyvyyttä, tästä voi seurata semmoista, että loppujen lopuksi on ihan mahdotonta sanoa yhtään mitään maksamatta siitä ensin, tai siis voisi, mutta sitä ei kukaan näkisi!. Ja sitten kyllä oltaisiin jo matkalla maksulliseen, jos nyt ei internettiin, niin sosiaaliseen mediaan kuitenkin.
 
Saako tähän loppuun vielä lisätä pienen salaliittoteorian, ihan pikkuisen vain? Kun se on niin mukavaa.. niin, entä jos jotkut alkaisivat ostaa näkyvyyttä jonkun henkilön mustamaalaamista varten, kun tosiasiassa joissain porukoissa sellaista joka tapauksessa harrastetaan, niin jos jollain sattuisi olemaan vähän rahaa niin siinähän olisi aivan hirmuinen työkalu jonkun hiljentämiseen. Olisi joku kauhea haukkumiskampanja jonka alanurkassa sitten vilkkuisi iloisena semmoinen pikkuruinen ”sponsored by” –merkki.
 
 

 
Taas pitää tulla tänne ihmettelemään erinäisiä kirjoittamiseen etäisesti ja läheisesti liittyviä ilmiöitä. Kirjabloggareiden kampanja plagiointia vastaan oli monella tavalla eräs viikon ällistyttävimmistä tempauksista. Ensimmäinen reaktio oli se, että jäi suu auki, seuraava se, että hentoiset ihokarvat nousivat sähikäisinä pystyyn. Jotain tässä menee päin persettä, mutta mikä?
 
Kaikkein suurin hämmästys liittyy siihen, että miten niin monet ihmiset voivat olla samalla tavalla yhtä aikaa kasvatusmetodillisesti ajatellen noin totaalisen metsässä? Että ne omalla nimellä tulevat esiin ja sanovat tosissaan, että olisi oikein kasvattaa lapsia järjestelmällisesti ja tarkoituksellisesti harhaan viemällä. Tiedän, etten ole ollut täydellinen kasvattaja. Tiedän että kasvattaminen on vaikeaa. Mutta että tarkoituksella johtaisi harhaan opetuksen antamisen nimissä, se menee liian pitkälle. Disinformaation levittämisestä on väistämättä enemmän haittaa kuin hyötyä. Tämä on niin kuin karttakepillä sormille lyömistä, mutta karttakeppi onkin nyt virtuaalinen, ja tässä tapauksessa jopa pahempi kuin fyysinen karttakeppi. Ei pelkästään siksi, että tulee väärää informaatiota, vaan myös siksi, että saa vääränlaisen mallin siitä miten kuuluu opettaa, ja se onkin juuri pahinta. Koska kasvattamalla antaa aina tahtomattaankin myös mallin.
 
Ensinnäkin, väärä informaatio, jota levitetään netissä ’syöttinä’: sehän jää sinne, ainakin joksikin aikaa, jolloin siihen voivat törmätä myös sivulliset ihmiset, jotka eivät ole liikkeellä plagiointitarkoituksessa. Tällöin haitat voivat muodostua suuremmiksi kuin hyödyt. Toiseksi, mitä seuraa fiktion ja faktan sekoittumisesta? Lähde ainakin menettää luottamuksensa. Luulisi luottamuksen säilyttämisen olevan tärkeämpää kuin opetuksen antaminen mahdolliselle plagioijalle. Tässähän on kyseessä tiedon levittäjän oma maine. Jos vaikka Hesari saisi päähänsä kirjoittaa nettisivuilleen päättömiä uutisia, miten kävisi lukijoiden luottamukselle? Tietysti jos on kyse blogista, sen kirjoittajan pitää ensin miettiä onko kyse fiktiosta vai faktasta. Jotkut blogit voivat kirjoittaa soopaa huvikseen tai jännityksen takia. Mutta jos on tarkoitus pitää kirjallisuusblogia, kannattaisi ehkä miettiä kaksi kertaa ennen kuin alkaa referoida jotain kuuluisaa teosta tarkoituksellisesti päin mäntyä.
 
Olen tietenkin sitä mieltä, että plagiointi on väärin, ja inhottavaa sen kohteeksi joutuneelle. Mutta ei opeteta näin. Lapset pitää kannustaa lukemaan itse, ja se on opettajan tehtävä. Ei bloginpitäjien. Monet opettajat huomaavat sitäpaitsi muutenkin jos kokonainen tehtävä on suoraan plagioitu. Ja kuten tänään uutisista sain kuulla, yliopistoilla on jonkinlaisia verkkojen haravointityökaluja ihan tätä tarkoitusta varten. Niin että se siitä. Tärkeillä voi monella tavalla mutta ei se ole kivaa lasten kustannuksella.