Kyllä tämä alkaa olla jo aika pahanlaatuista asioiden kelaamista, myönnän, mutta kun Ruben Stillerkin toisti eilisessä ohjelmassaan sen, mitä omassa päässäni on viime aikoina pyörinyt: provokaatiosta on tullut jonkinlainen itseisarvo. Joka toisessa uutisotsikossakin mainitaan siitä ja siitä provokaatiosta. Tuntuu, että joillekin taidetta ja oman ilmaisuväylän hakemista tärkeämpää on ärsyttää, ja sitten toisaalta taas on myös muotia provosoitua. Ihan kuin mitään muuta ei olisi, ja kaikki nähtäisiin vain tällaisten myrkynvihreiden lasien läpi. Alkaa olla vaikeaa miettiä mitä enää voisi sanoa ettei vaan loukkaisi ketään, ja sitten pitääkin vaan istua hiljaa.
Kuitenkin taiteen motiivina on oltava ilmaisu, ja sen pitää olla siinä provokaatiota tärkeämpi osa. Jos se voittaa, niin sitten ei haittaa vaikka joku provosoituu. Ideana ei ole antaa opetuksia, vaan se, että itse tein, oli se jälki nyt sitten mitä hyvänsä. Kaikilla on lupa tehdä taidetta, työttömilläkin, eikä ole olemassa erikseen ite-taiteilijoiden osastoja.

Sitten niistä gramex-flipflop-löpölöpö korvausmaksuista, joitten kanssa on mennyt kaljat ja mäskit sekaisin, tuli mieleen että kun nyt joka tapauksessa jokaikinen loukkaantuu kaikesta taiteesta, niin ehkä kaikille kansalaisille pitäisi maksaa taiteestaloukkaantumismaksuja, riippumatta siitä, onko taidetta nähty vai ei. Ja kun jotkut ei osaa lukea, tai joltain on voinut jäädä joku loukkaava ohjelma näkemättä, niin pitäähän niilläkin kuitenkin olla samat oikeudet loukkaantua, niin senkin takia kaikille yhtä suuri maksu. Ja toisaalta kun taas jokainen voi vahingossa olla taiteen inspiraation lähteenä, tietämättäkin, tai valokuvassa taustalla, jokainen on osaltaan myös ollut tekemässä sitä taidetta ja loukannut siten tahtomattaankin, niin siitä sitten myös samansuuruiset maksut kaikille. Loppupeleissä voisi mennä tasan nämäkin pähkinät ja rusinat että kuinka paljon olen loukannut ja kuinka paljon loukkaantunut. Mitä enemmän tätä ajattelen, sitä enemmän nämä kasettimaksut tuntuvat olevan vain veruke saada lisää rahaa kovalevyjen ja muiden tallennuslaitteiden myyjille.

Mutta onneksi minä kirjoitan vaan runoja, eikä runosta voi kovin helposti loukkaantua. Tietysti jos jonkun fiktiivisen runon aiheesta järjestäisi näytelmän, ja esittäisi sitä nonstoppina kirjoittajan perässä kävellen 10 vuotta, minne tämä meneekin, siitä kieltämättä voisi  lopulta häiriintyä. Ei siis siitä kirjoituksesta, vaan siitä näytelmäkaravaanista. Kirjoituksella ja ulkoilmaperformanssinäytelmällä on nimittäin se pieni ero, että kirjoituksen osalta voi itse päättää, haluaako sen lukea loppuun vai ei. Niin että en suosittele jokaikisen fiktiivisen kirjoituksen testaamista näytelmän muodossa, varsinkaan kun monissa kirjoituksissa pääasiana ei edes aina ole itse sisältö, vaan pelkkä muoto, jos tehdään jotain vähänkin kokeellisempaa.

Entäs sitten se siskon syöpää sairastavasta lapsesta kirjoittaminen? Kun minulla ei ole siskoa niin otan tämän esimerkin, ei ainakaan olematon sisko loukkaannu. Kun aiemmin kirjoitin että katsooko ne ihmiset sitten että tuolla se syöpälapsi menee, eikä sitten kukaan sen kanssa leiki, niin miten paljon se johtuu siitä kirjoittamisesta jos se lapsi jää yksin? Vai olisko muutenkin ollut riski jäädä yksin? Vai onko se jätetty yksin, jotta voitaisiin osoittaa, että eipä ollut kiva kirjoitus? Nämä loukkaantumisasiat ei ole ollenkaan yksinkertaisia.

Kyllähän minä tietysti sen ymmärrän, että on paljon kivempaa jos kaikki kirjoittaisivat vain mukavista aiheista, kuten kukat ja linnut, mutta sitten kun niistä on jo kirjoittanut viitisensataa kertaa, alkaa itseäkin kyllästyttää.
Että antaa vaan kaikkien kirjoittaa ihan mistä tykkäävät, ei siihen mitään taidetoimikuntia tarvita.