Olen viettänyt aikaa käymällä läpi pöytälaatikkoon kertyneitä runonpätkiä. Pöytälaatikko on vähän niin kuin komposti, josta vain hyvin vähän voi selviytyä kokonaan maatumatta. Sellaiset ovat harvinaisia helmiä. Suurin osa on jo ammoin tunnetason kokemuksesta etääntynyttä, keskinkertaista pölinää. Nekin, jotka saattaisivat olla kelvollisia runoiksi, eivät jostain syystä oikein enää kiinnosta, niihin on tarttunut omituinen koipallon haju, ja on mahdotonta sanoa, onko tuo haju vain omassa nenässä, vai huomaisiko sen joku muukin jos saisi tilaisuuden niitä lukea. Kuinka paljon runo on oman aikansa tuotos?
Oli miten oli, pahinta on se, että keskeneräisiä on liian myöhäistä jatkaa, ne oli sutaistu muistiin ehkä keskellä kiirettä, oli napattu jostain pöydältä kynä ja repäisty paperinsuikale sanomalehden nurkasta, ja kirjoitettu runon alku tai idea muistiin, mutta kun asiaan ei palattu muutaman tunnin tai edes päivän kuluttua, ajatus niin sanotusti karkasi johonkin. Valmiit taas ovat omituisella tavalla hapantuneet, niin etteivät ne ole enää kiinnostavia, vaikka ne olisi kirjattu muistiin keskellä suurta tunnemyrskyä. Mitä tästä sitten jää käteen? Tärkeimpänä ehkä ajatus siitä, että runon hauskuus on sen kirjoittamisessa, itse prosessissa, enemmän kuin valmiissa tuotteessa. Toisaalta runo, joka haudataan heti syntymästään alkaen kompostin uumeniin, ja jota siis ei kukaan koskaan näe, ei ole elävä, kun sillä ei ole yhtään lukijaa. Mutta mahdollisuus saada runoja julkaistuksi kustantajan kautta on käytännössä häviävän pieni. Tämän johtopäätöksenä siis päätän edelleen, että runojen paras tallennuspaikka on kirjoittaa ne online-päiväkirjaan. Näin niillä on ehkä edes jonkinnäköiset mahdollisuudet tulla luetuksi, jäädä eloon ennen lopullista hapantumista.