Taas pitää tulla tänne ihmettelemään erinäisiä kirjoittamiseen etäisesti ja läheisesti liittyviä ilmiöitä. Kirjabloggareiden kampanja plagiointia vastaan oli monella tavalla eräs viikon ällistyttävimmistä tempauksista. Ensimmäinen reaktio oli se, että jäi suu auki, seuraava se, että hentoiset ihokarvat nousivat sähikäisinä pystyyn. Jotain tässä menee päin persettä, mutta mikä?
 
Kaikkein suurin hämmästys liittyy siihen, että miten niin monet ihmiset voivat olla samalla tavalla yhtä aikaa kasvatusmetodillisesti ajatellen noin totaalisen metsässä? Että ne omalla nimellä tulevat esiin ja sanovat tosissaan, että olisi oikein kasvattaa lapsia järjestelmällisesti ja tarkoituksellisesti harhaan viemällä. Tiedän, etten ole ollut täydellinen kasvattaja. Tiedän että kasvattaminen on vaikeaa. Mutta että tarkoituksella johtaisi harhaan opetuksen antamisen nimissä, se menee liian pitkälle. Disinformaation levittämisestä on väistämättä enemmän haittaa kuin hyötyä. Tämä on niin kuin karttakepillä sormille lyömistä, mutta karttakeppi onkin nyt virtuaalinen, ja tässä tapauksessa jopa pahempi kuin fyysinen karttakeppi. Ei pelkästään siksi, että tulee väärää informaatiota, vaan myös siksi, että saa vääränlaisen mallin siitä miten kuuluu opettaa, ja se onkin juuri pahinta. Koska kasvattamalla antaa aina tahtomattaankin myös mallin.
 
Ensinnäkin, väärä informaatio, jota levitetään netissä ’syöttinä’: sehän jää sinne, ainakin joksikin aikaa, jolloin siihen voivat törmätä myös sivulliset ihmiset, jotka eivät ole liikkeellä plagiointitarkoituksessa. Tällöin haitat voivat muodostua suuremmiksi kuin hyödyt. Toiseksi, mitä seuraa fiktion ja faktan sekoittumisesta? Lähde ainakin menettää luottamuksensa. Luulisi luottamuksen säilyttämisen olevan tärkeämpää kuin opetuksen antaminen mahdolliselle plagioijalle. Tässähän on kyseessä tiedon levittäjän oma maine. Jos vaikka Hesari saisi päähänsä kirjoittaa nettisivuilleen päättömiä uutisia, miten kävisi lukijoiden luottamukselle? Tietysti jos on kyse blogista, sen kirjoittajan pitää ensin miettiä onko kyse fiktiosta vai faktasta. Jotkut blogit voivat kirjoittaa soopaa huvikseen tai jännityksen takia. Mutta jos on tarkoitus pitää kirjallisuusblogia, kannattaisi ehkä miettiä kaksi kertaa ennen kuin alkaa referoida jotain kuuluisaa teosta tarkoituksellisesti päin mäntyä.
 
Olen tietenkin sitä mieltä, että plagiointi on väärin, ja inhottavaa sen kohteeksi joutuneelle. Mutta ei opeteta näin. Lapset pitää kannustaa lukemaan itse, ja se on opettajan tehtävä. Ei bloginpitäjien. Monet opettajat huomaavat sitäpaitsi muutenkin jos kokonainen tehtävä on suoraan plagioitu. Ja kuten tänään uutisista sain kuulla, yliopistoilla on jonkinlaisia verkkojen haravointityökaluja ihan tätä tarkoitusta varten. Niin että se siitä. Tärkeillä voi monella tavalla mutta ei se ole kivaa lasten kustannuksella.